En tiedä minkä maailmanluokan sankari olen, mutta minulle tapahtuu sama juttu joka vuosi tähän aikaan. Kadotan unirytmini totaalisesti. Aikaisempina vuosina tämä ei ole stressannut minua yhtä pahasti, mutta tänä kesänä tunnun viettävän jo unettomia öitä (hehheh..) tämän painaessa. Olin nimittäin luonut itsestäni kevättalven ja kevään aikana vaivalla aamuihmisen. En sellaista aamuihmistä, joka herää kahdeksalta ja keittää kupin kahvia, vaan sellaisen, joka herää varttia yli viisi ja hikoilee aamuseiskalta jo puntilla tai spinningissä. Nyt fiilis on kuin retkahtaneella tapajuopolla, harmittaa joka ikinen aamu kun hoksaa kellon olevan jo kymmenen tai enemmänkin ja kiukkuaa unikrapuloissaan
puoli päivää.
Kuten kaikki rännit, tämäkin alkoi viattomasti yhden illan iloittelusta. Koukutimme itsemme mieheni kanssa Netflixin uutuussarjaan Orange is the new black (suosittelen!) ja pian huomasimmekin seuraavamme Piper Chapmanin edesottamuksia puoli kahdelta aamulla. Ja nyt minä tuijottelen sitten kolmelta yöllä kattoa ja painan aamulla torkkua.
Olen uniholisti ja tiedän sen. Olen aina rakastanut nukkumista. Juurikin tämän vuoksi kevään unikoulu on tehnyt minulle erityisen hyvää. On tullut nukuttua juuri sen verran kuin on tarvinnut. Nyt olo on varmaan aikalailla samanlainen kuin ratikassa kolmatta viikkoa rapaa painaneella miehellä "ei h*lvetti, huomenna on pakko mennä katkolle", taisi hän todeta. Siksi taidan tänään laittaa kovat piippuun, ottaa melatoniinipillerin ja virittää ympäri asuntoa kelloja herättämään seitsemältä. Siihen aamuviiden heräämiseen voidaan sitten palata 12 askeleen ohjelman avulla.
Ja miten mies tämän samaisen ongelman ratkaisi? Hän lähti (työ)matkalle Australiaan. Eipä taida iskeä kovinkaan kova jetlag kun on valmiiksi kengurumaan ajassa.
